Otsikko 1 Pelastuskokemukseni

 

Paavikunnan tarkoitus 3/4

Jeesuksen Kristuksen todistus jatkuu paavinvallasta, joka on Ilm.13:3 peto, se jonka kuolinhaava parani. 

Jos protestantit Jumalaa rukoillen tutkisivat Raamattua, niin oppisivat he ymmärtämään paavikunnan todellista luonnetta, inhoamaan ja välttämään sitä; mutta useat luulevat itsensä niin viisaiksi, etteivät he tunne mitään tarvetta nöyrästi etsiäkseen Jumalaa, jotta Hän johdattaisi heitä kaikkeen totuuteen. Vaikka he ylpeilevät valistuksestansa, ovat he kuitenkin taitamattomia Raamatun ja Jumalan voiman tuntemisessa. Heillä täytyy olla jotakin, jolla he voivat tyydyttää omaatuntoaan; ja he etsivät sitä, joka on vähimmän hengellistä ja nöyryyttävää. He tahtovat unhottaa Jumalan, mutta samalla kertaa haluavat he kuitenkin tulla pidetyiksi sellaisina, jotka pitävät Hänet muistissansa. Paavikunta on varsin sopiva tyydyttämään kaikkia näitä tarpeita. Se on sovellutettu kahdenlaatuisia ihmisiä varten, joihin kuuluu melkein koko maailma – nimittäin niitä varten, jotka haluavat tulla pelastetuiksi omien töittensä kautta, ja niitä varten, jotka tahtovat tulla pelastetuiksi synneissänsä. Juuri tässä löytyykin sen suuren vallan salainen lähde.

On nähty, että se aika, jolloin vallitsi suuri hengellinen pimeys, oli suotuisa paavin opin menestykselle, ja vielä on näytettävä toteen, että suuren valistuksen aika on yhtä suotuisa sen edistymiselle. Menneinä aikoina, jolloin ihmiset olivat vieraita Jumalan sanaan nähden, eikä heillä ollut totuuden tietoa, sidottiin heidän silmänsä, ja tuhannet joutuivat paulaan näkemättä sitä verkkoa, joka oli heidän jalkainsa eteen asetettu. Tässä sukukunnassa löytyy useita, joiden silmiä inhimilliset mietelmät ovat häikäisseet, ”se viisaus, jota väärin viisaudeksi nimitetään”; he eivät näe paulaa ja sen tähden menevät he siihen yhtä helposti, kuin jos heidän silmänsä olisivat peitetyt. Jumalan tarkoituksena oli, että ihmisen tiedolliset voimat katsottaisiin Luojan lahjaksi ja käytettäisiin totuuden ja vanhurskauden palvelukseen; mutta kun ylpeys ja kunnianhimo elpyvät ja ihmiset kohottavat omat teoriansa Jumalan sanan yläpuolelle, voi valistus saada aikaan suurempaa vahinkoa kuin tietämättömyys. Siten on tuo väärä tiede, joka hävittää uskon Raamattuun, yhdeksännellätoista vuosisadalla osoittautuva yhtä tehokkaaksi valmistamaan tietä paavikunnalle miellyttävine juhlamenoineen, kuin tiedon puute oli valmis avaamaan tien sen korotukselle pimeänä aikakautena.

Niissä ponnistuksissa, joita nyt tehdään Yhdysvalloissa, kirkon laitosten ja menojen vakaannuttamiseksi valtion avulla, seuraavat protestantit paavilaisten jälkiä. Niin, vieläpä enemmänkin, he avaavat oven katolisuudelle, niin että se protestanttisessa Amerikassa voi voittaa ylivallan, minkä se vanhassa maailmassa on kadottanut. Ja se seikka, mikä antaa tälle liikkeelle suuremman merkityksen, on tuo sunnuntain pyhänä pitämisen aika – tapa, joka sai alkunsa Roomasta ja jota paavilaiset pitävät kirkon vallan merkkinä. Se on paavikunnan henki – maailman menojen noudattaminen ja suuremman kunnioituksen osoittaminen inhimillisille perimätiedoille kuin Jumalan käskyille – joka tunkeutuu protestanttisiin seurakuntiin ja saattaa heidät pyhittämään sunnuntaita, niin kuin paavikuntakin ennen heitä on tehnyt.

Lukijan, joka tahtoo oppia tuntemaan, mitä apukeinoja tultaisiin käyttämään lähestyvässä taistelussa, tarvitsee vain tarkastaa historiaa nähdäkseen, mitä keinoja Rooma menneinä aikoina on käyttänyt samaa tarkoitusta varten. Jos hän haluaa tietää, mitenkä protestantit ja katolilaiset yhteisesti tulevat kohtelemaan niitä, jotka hylkäävät heidän uskonkappaleensa, niin tulee hänen ainoastaan huomata, mitä henkeä Rooma on käyttänyt taistelussa Herran sabattia ja sen puolustajia vastaan.

Kuninkaalliset määräykset, yleiset kirkolliskokoukset ja kirkon säädökset, joita maallinen valta on tukenut, olivat ne portaat, joita myöten pakanallinen juhlapäivä saavutti etevän sijan kristillisessä maailmassa. Ensimmäinen yleinen toimenpide sunnuntain viettämisen vahvistamiseksi oli se laki, jonka Konstantinus Suuri julisti vuonna 321 jKr. Tämä laki määräsi, että kaupunkien väestön pitäisi levätä ”auringon kunnioitettavana päivänä”, mutta myönsi maalla asuville luvan vapaasti työskennellä maanviljelyksessänsä. Vaikka tämä laki todellisuudessa oli pakanallinen laki, pani keisari kuitenkin sen käytäntöön ruvettuaan kristinuskoon.

Kun tämä keisarillinen laki ei näyttänyt kyllin Jumalan arvoa ja valtaa vastaavaksi, esitti Eusebius, eräs piispa, joka etsi ruhtinasten suosiota ja joka oli Konstantinuksen sydämellinen ystävä ja imartelija, sen väitteen, että Kristus oli muuttanut sabatin sunnuntaiksi. Ei ainoatakaan todistusta Raamatusta esitetty tämän uuden opin puolustukseksi. Eusebius tunnustaa tietämättään sen määräyksen sekä viittaa muutoksen todellisiin alkuunpanijoihin. ”Kaikki”, sanoo hän, ”mitä ihmiset ovat velvoitetut sabattina tekemään, olemme me muuttaneet Herran päivälle”. Mutta vaikka todistukset sunnuntaisabatin suhteen olivat niin perusteettomat, olivat ne kuitenkin omiaan rohkaisemaan ihmisiä polkemaan Herran sabatin jalkojensa alle. Kaikki, jotka tahtoivat voittaa maailman kunniaa, hyväksyivät kansan suosiossa olevan juhlapäivän.

Sitten kuin paavikunta oli tullut vahvistetuksi, jatkoi se sunnuntain korottamista. Kansa vielä jonkun aikaa toimitti sunnuntaina maanviljelystöitä, silloin kuin se ei ollut läsnä jumalanpalveluksessa, ja seitsemättä päivää pidettiin edelleenkin sabattina. (Keskiviikko todistaa yhä, mikä päivä on oikea Herran sapatti, 2.Moos.20:8–11. Jumalaton muutos kalenterissamme tehtiin vuoden 1973 alussa, RK:n huomautus). Mutta toimeenpantu muutos edistyi varmasti ja vakavasti. Niitä, jotka olivat hengellisissä viroissa, kiellettiin tuomitsemasta mitään yhteiskuntaa koskevia asioita sunnuntaina. Pian sen jälkeen käskettiin kaiken säätyiset henkilöt lakkaamaan sunnuntaina tavallisesta työstään, ja niitä, jotka rikkoivat tämän käskyn, rangaistiin sakoilla, jos he olivat vapaita kansalaisia, mutta palvelijain täytyi kärsiä raipparangaistusta. Myöhemmin säädettiin, että rikkaat oli rangaistava puolen omaisuutensa menettämisellä; ja vihdoin, jos he osoittautuivat uppiniskaisiksi, oli tehtävä heidät orjiksi. Alemmat kansankerrokset oli karkotettava maanpakoon koko elämänsä ajaksi.

Käytettiinpä ihmeitäkin tämän asian edistämiseksi Muiden kummallisten asiain joukossa kerrottiin, että kun eräs talonpoika kynti peltoansa sunnuntaina ja puhdisti auraansa raudan kappaleella, tarttui tämä hänen käteensä, ja hänen täytyi sitten kaksi vuotta kantaa sitä mukanansa ”hyvin suureksi tuskaksi ja häpeäksi itsellensä.”

Sitten käski paavi, että seurakuntain pappien oli nuhdeltava niitä, jotka tekivät työtä sunnuntaisin, sekä kehotettava heitä käymään kirkossa ja rukoilemaan, eikä tuottamaan suurempaa onnettomuutta itselleen ja naapureilleen. Eräässä kirkolliskokouksessa esitettiin väite, jota protestantit myöhemmin ovat hyvin paljon käyttäneet, että kun muutamiin henkilöihin iski salama, heidän työskennellessään sunnuntaina, niin täytyi tämän päivän muka siitä syystä olla sabatin. ”On silminnähtävää”, sanoivat prelaatit, ”kuinka suurta mielipahaa Jumala osoitti siitä, että tämä päivä syrjäytettiin”. Sitten vedottiin pappeihin, kuninkaihin ja ruhtinaihin ja kaikkiin vilpittömiin henkilöihin, ”että he suurimmalla ahkeruudella ja huolella kunnioittaisivat tätä päivää, niin kuin sitä piti kunnioitettaman, ja että sitä kristikunnan kunniaksi tulevaisuudessa vietettäisiin vakavammalla tavalla”.

Kun kirkolliskokouksien päätökset osoittautuivat riittämättömiksi, rukoiltiin maalliselta vallalta apua määräyksien antamiseen, joka herättäisi kansassa pelkoa ja pakottaisi sen luopumaan sunnuntaityöstään. Eräässä pappien kokouksessa, joka pidettiin Roomassa, vahvistettiin kaikki ennen hyväksytyt päätökset suuremmalla voimalla ja juhlallisuudella. Ne kirjoitettiin myös kirkkolakiin, ja maalliset virastot vahvistivat ne melkein kaikkialla kristikunnassa. 

Kuitenkin herätti Raamatun todistusten puute sunnuntain viettämisen suhteen paljon neuvottomuutta. Kansa epäili opettajiensa oikeutta syrjäyttäessään Jehovan varman ilmoituksen: ”Seitsemäs päivä on Herran sinun Jumalasi sabatti”, auringon päivän kunnioittamisen asemesta. Korvatessaan Raamatun todistusten puutetta oli muihin apukeinoihin tarttuminen välttämätöntä. Eräs sunnuntain innokas puolustaja, joka kahdennentoista vuosisadan lopussa kävi Englannin seurakunnissa, kohtasi vastustusta vilpittömien totuuden todistajien puolelta; hänen puuhansa olivat niin hedelmättömiä, että hän joksikin aikaa jätti maan miettien, minkä keinon hän keksisi oppiensa toteuttamiseksi. Takaisin palattuaan olikin hän varustettu näillä keinoilla, ja myöhemmän vaikutuksensa aikana edistyi hän paremmin. Hän vei nimittäin erään asiakirjan mukanaan, jonka hän ilmoitti saaneensa itse Jumalalta, ja se sisälsi tuon tarpeellisen määräyksen sunnuntain viettämisestä sekä kauheita uhkauksia, jotka olivat aiotut herättämään pelkoa tottelemattomissa. Tämä niin arvokas asiakirja – joka oli yhtä väärä kuin se määräys, minkä vahvistamiseksi se oli laadittu, sanottiin pudonneen taivaasta ja löydetyn Jerusalemista pyhän Simonin Golgatalla sijaitsevalta alttarilta. Mutta paavin palatsi Roomassa oli todellisuudessa se lähde, josta se sai alkunsa. Roomalainen papisto on kaikkina aikoina pitänyt petoksia ja väärennyksiä kirkkovallan ja edistyksen hyväksi oikeudenmukaisina.

Tämä asiakirja kielsi työn yhdeksännestä tunnista alkaen eli kello kolmesta lauantaina jälkeen puolen päivän auringonnousuun maanantaiaamuna; ja selitettiin, että sen todistusvoima oli tullut vahvistetuksi useilla ihmeillä. Niinpä esim. kerrottiin, että henkilöitä, jotka olivat tehneet työtä yli määrätyn ajan, kohtasi halvaus. Eräs mylläri, joka koetti jauhaa viljaansa, näki jauhojen sijasta verivirran pulppuavan esiin, ja myllyn rattaat pysyivät paikoillaan, vaikka suuri vesimäärä virtasi niihin. Eräs vaimo, joka paistoi leipää, huomasi leivät vain raa’aksi taikinaksi ottaessaan ne pois uunista, vaikka uuni oli ollut hyvin kuuma. Muuan vaimo taas, jolla oli taikina valmiina yhdeksännellä tunnilla leipomista varten, mutta päätti kuitenkin jättää leipomisensa maanantaihin, huomasi seuraavana päivänä taikinan muuttuneen jumalallisen voiman kautta leiviksi. Muuan mies, joka leipoi leipää lauantaina yhdeksännen tunnin jälkeen, havaitsi sitä vastoin leipää seuraavana aamuna taittaessaan verta vuotavan siitä. Sellaisten luonnottomien ja taikauskoisten keksintöjen kautta koettivat sunnuntain puolustajat vahvistaa päivän pyhyyttä.

 Sekä Skotlannissa että Englannissa hankittiin sunnuntaille suurempaa kunnioitusta yhdistämällä siihen osa vanhasta sabatista. Mutta se aika, jota vaadittiin pyhänä pidettäväksi, oli hyvin erilainen. Skotlannin kuninkaan käsky määräsi, että lauantaita oli pidettävä pyhänä kello 12:sta alkaen päivällä, eikä kukaan siitä ajasta maanantaiaamuun saisi puuhailla maallisissa toimissa.

Mutta kaikista puuhistansa huolimatta sunnuntain pyhittämisen  vahvistamiseksi, tunnustivat paavilaisetkin julkisesti, että sabatti perustui jumalalliseen auktoriteettiin ja että se laitos, jonka he asettivat sen sijaan, perustui vain inhimilliseen valtaan. Seitsemännellätoista vuosisadalla julkaisi katolinen kirkolliskokous julkisesti: ”Kaikki kristityt muistakoot, että Jumala pyhitti seitsemännen päivän, eikä sitä ole ainoastaan juutalaiset hyväksyneet ja viettäneet pyhänä, vaan kaikki muut, jotka sanovat palvelevansa Jumalaa; vaikka me kristityt olemme muuttaneet heidän sabattinsa Herran päiväksi.” Ne, jotka koettivat muuttaa Jumalan lakia, eivät olleet tietämättömiä sen työn laadusta, johonka he ryhtyivät, vaan he koettivat tahallaan koroittaa itsensä Jumalan yli.