Otsikko 1 Pelastuskokemukseni

Paavikunnan tarkoitus 1/4

Rakas lukija, Jeesus tulee pian hakemaan pelastettunsa taivaskotiin Uuteen Jerusalemiin. Vielä on armonovi avoinna. Vielä Jumalan Poika suorittaa Ylipappinamme palvelustointaan Jumalansa ja meidän Jumalamme Yehovah'n valtaistuimen edessä taivaallisen pyhäkön kaikkein pyhimmässä (Hepr.8:1,2). Sen tähden meillä on vielä mahdollisuus katua syntejämme ja tehdä totinen parannus ja uskossa Kristukseen tulla Jumalan lapsiksi. Kun Jeesus saapuu omassa, Isänsä ja enkeliensä kirkkaudessa, Hänellä on uskollisilleen palkka mukanaan.

Nyt elämme tutkivan tuomion aikaa. Ennen Ihmisen Pojan julkista tuloa meitä kaikkia elossa olevia koetellaan, olemmeko uskollisia Isälle ja Pojalle, vai kumarrammeko mieluummin Saatanaa ja hänen edustajaansa, paavinvaltaa. Siksi meidän on tärkeä tietää, mikä on paavikunnan todellinen luonne ja tarkoitus. Siitä saamme totuudenmukaisen kuvauksen kirjasta ”SUURI TAISTELU KRISTUKSEN JA SAATANAN VÄLILLÄ”, luvusta ”Paavikunnan tarkoitus”, kirjoittanut Ellen G. White, Kustannusosakeyhtiö Aikain Wartija Helsinki, painettu vuonna 1920, sivut 682–706:

Protestantit katselevat katolilaisuutta paljoa suuremmalla suosiolla nyt kuin ennen. Niissä maissa, missä katolilaiset eivät ole enemmistönä ja missä roomalaisen kirkon puolustajat käyttävät luontevampia keinoja voittaakseen vaikutusvaltaa, on huomattavissa yhä lisääntyvä välinpitämättömyys niihin oppeihin nähden, jotka erottavat reformeeratut kirkkokunnat paavillisesta pappisvallasta. Se mielipide pääsee valtaan, ettei olekaan niin suurta eroavaisuutta olemassa tärkeimmissä opinkappaleissa, kuten on luultu, ja jos protestantit puoleltansa tekisivät muutamia myönnytyksiä, johtaisi se paremmin ymmärtämään roomalaista kirkkoa. Oli aika, jolloin protestantit panivat suuren arvon omantunnon vapaudelle, joka oli tullut niin kalliisti ostetuksi. He opettivat lapsiansa kammoksumaan paavikuntaa ja ajattelivat yhteisen vaikutuksen yrityksenkin roomalaisen kirkon kanssa olevan epäuskoa Jumalaa kohtaan. Mutta kuinka erilaisia ovatkaan ne mielipiteet, jotka nyt pääsevät valtaan!

Roomalaiskatolisen opin puolustajat väittävät roomalaisen kirkon tulleen tahratuksi, ja protestantit ovat taipuvaisia tunnustamaan tämän väitteen. Monet pitävät vääränä roomalaisen kirkon tuomitsemista meidän päivinämme niiden ilkitöiden ja julmuuksien mukaan, jotka olivat sen vallan tuntomerkkejä niinä vuosisatoina, jolloin pimeys ja tietämättömyys vallitsivat. Kirkon kauhean julmuuden antavat he anteeksi siitä syystä, että se oli ajan raakuuden seurauksena, sekä väittävät sivistyksen muuttaneen sen ajatustavan.

Ovatko nämä henkilöt unohtaneet sen erehtymättömyysvaatimuksen, jota tämä röyhkeä valta on kahdeksan vuosisadan kuluessa esittänyt? Sen sijaan, että roomalainen kirkko olisi yhdeksännellätoista vuosisadalla hylännyt tämän vaatimuksen, on se vahvistanut sen suuremmalla jyrkkyydellä kuin koskaan ennen. Koko Rooma väittää, ettei ”kirkko koskaan ole erehtynyt eikä kirjoitusten mukaan voi erehtyä,” mitenkä se sitten voi hylätä ne periaatteet, joita se on menneinä aikoina seurannut?

Roomalainen kirkko ei tule milloinkaan luopumaan erehtymättömyys-vaatimuksestaan. Kaiken, mitä se on tehnyt vainotessaan niitä, jotka ovat hylänneet sen uskonkappaleet, luulee se olevan oikein. Ja eiköhän se uudistaisi samoja tekoja, jos sillä olisi tilaisuutta siihen? Jos ne esteet, joita maalliset hallitukset nyt asettavat tielle, poistettaisiin, ja Rooma saisi jälleen entisen valtansa, niin sen välittömänä seurauksena olisi kirkon hirmuvallan ja vainoomisen elpyminen.

Muuan tunnettu kirjailija on seuraavalla tavalla lausunut paavillisen papiston asemasta omantunnonvapauden suhteen sekä niistä vaaroista, jotka uhkaavat erittäinkin Yhdysvaltoja tämän papiston menestyksen tähden.

”Löytyy useita, jotka tahtovat luulotella kaiken pelon roomalaiskatolisen kirkon suhteen Yhdysvalloissa olevan haaveilua tai lapsellisuutta. He eivät näe tässä opissa mitään vahingollista meidän vapaita laitoksiamme kohtaan; he eivät huomaa mitään onnettomuutta ennustavaa sen kasvamisessa. Mainitkaamme vain muutamia hallituksemme periaatteista roomalaisen kirkon suhteen.

Yhdysvaltain perustuslaki vakuuttaa meille omantunnonvapauden. Ei mikään ole rakkaampaa eikä tärkeämpää. Paavi Pius IX sanoi kiertokirjeessään viidestoista elokuuta 1854: 'Ne mahdottomat ja väärät opit sekä mielettömät lausunnot omantunnonvapauden puolustukseksi ovat turmiollisia erehdyksiä, joista valtio ennen kaikkea muuta on pelastettava aivan kuin ruttotaudista!' Kiertokirjeessään kahdeksas joulukuuta 1854 julisti sama paavi pannaan ne, 'jotka puolustivat omantunnonvapautta ja oikeutta vapaaseen jumalanpalvelukseen, vieläpä kaikki sellaisetkin, jotka väittävät, ettei kirkolla ole oikeutta käyttää valtaa.'

Se rauhallinen asema, jota roomalainen kirkko nauttii Yhdysvalloissa, ei todista, että se olisi muuttunut sielultaan ja sydämeltään. Se on suvaitsevainen siellä, missä se on voimaton. Piispa O’ Connors sanoo: 'Uskonnon vapautta suvaitaan ainoastaan siitä hyvästä, ettei voida sen vastakohtaa toteuttaa ilman vaaraa katoliselle maailmalle.' S:t Loisin arkkipiispa sanoi kerran: 'Harhaoppi ja epäusko ovat rikoksia', ja kristillisissä maissa, niin kuin esim. Italiassa ja Espanjassa, joissa kaikki ihmiset ovat katolisia ja missä katolilainen uskonto on maan lain tärkeänä osana, on näistä rikoksista määrätty rangaistuksia niin kuin muistakin rikoksista!’. . .

Jokainen kardinaali, arkkipiispa ja piispa katolisessa kirkossa vannoo paaville uskollisuuden- ja kuuliaisuudenvalan, johon kuuluvat seuraavat sanat: ’Harhaoppisia, luopioita ja meidän edellä mainitun herramme paavin tai hänen jälkeläistensä vastustajia pitää minun vainooman ja vastustaman viimeiseen hengenvetoon saakka.’”

On totta, että roomalaiskatolisessa kirkossa löytyy vilpittömiä kristittyjä. Tuhansittain tämän kirkon jäsenistä palvelee Jumalaa sen valon mukaan, minkä he omistavat, mutta kun heillä ei ole lupaa lukea Jumalan sanaa, niin eivät he sen tähden tunne totuutta. He eivät ole koskaan nähneet erotusta elävän ja hengellisen jumalanpalveluksen tai pelkkien muotojen ja juhlamenojen kiertokulun välillä. Mutta Jumala kohtelee näitä petollisessa ja harhaoppisessa uskossa kasvatettuja sieluja lempeydellä ja armeliaisuudella. Hän antaa myös valonsäteiden tunkeutua sen paksun pimeyden läpi, mikä heitä ympäröi, sekä ilmoittaa totuutensa heille sellaisena kuin se on Jeesuksessa, ja monet tulevat vielä Hänen kansansa puolelle.

Mutta roomalaiskatolinen uskonto uskonnollisen järjestelmänsä puolesta ei nyt ole enempää sopusoinnussa Kristuksen evankeliumin kanssa, kuin se koskaan ennenkään on ollut. Protestanttiset yhdyskunnat ovat suuressa pimeydessä, muutoin ottaisivat he vaarin ajan merkeistä. Roomalainen kirkko katselee kauas tulevaisuuteen, ja se asettaa suunnitelmansa ja järjestää vaikutuksensa sen mukaan. Se käyttää kaikenlaisia juonia levittääkseen vaikutustansa ja lisätäkseen valtaansa valmistautuessaan tuliseen ja ratkaisevaan taisteluun maailman herruuden saavuttamista, vainon palauttamista ja kaiken sen kukistamista varten, mitä protestantit ovat aikaansaaneet. Katolisuus edistyy kaikkialla. Katsokaa sen monia kirkkoja ja kappeleita, joiden luku alituiseen lisääntyy protestanttisissa maissa! Katsokaa, miten kansa suosii sen lukioita ja seminaareja Amerikassa ja kuinka monet protestanteistakin käyvät niissä! Katsokaa, miten juhlamenojärjestelmä kasvaa Englannissa ja kuinka monet henkilöt siellä kääntyvät katolisuuteen! Tämän seikan pitäisi herättää huolta kaikissa, jotka todella pitävät arvossa evankeliumin puhdasta oppia.

Protestantit ovat suosineet roomalaiskatolista oppia ja sekaantuneet siihen; he ovat ruvenneet sopimuksiin ja tehneet myönnytyksiä siihen määrään, että paavilaiset itsekin sitä ihmettelevät eivätkä voi sitä ensinkään käsittää. Ihmiset sulkevat silmänsä paavilaisuuden todelliselta luonteelta ja niiltä vaaroilta, millä sen valta uhkaa heitä. Kansa on herätettävä vastustamaan sen esiin tunkeutumista, mikä on niin vaarallinen sekä yhteiskunnalle, että uskonnolliselle vapaudelle.

Monet protestantit eivät pidä roomalaista uskontoa viehättävänä sekä luulevat sen jumalanpalveluksen olevan ikävää ja sisällyksetöntä juhlamenojen kiertokulkua. Mutta siinä he erehtyvät. Vaikka paavilaisuus perustuu petokseen, ei se kuitenkaan ole törkeätä eikä taitamatonta petosta. Roomalaisen kirkon jumalanpalvelus vaikuttaa syvästi kansaan. Loistava komeus ja juhlalliset juhlamenot lumoavat mielet ja saattavat järjen ja omantunnon äänen vaikenemaan. Silmät lumoutuvat. Muhkeat kirkot, kunnioitusta herättävät juhlakulkueet, kultaiset alttarit, jalokivillä koristetut pyhimysten arkut, tarkoitukseen sopivat maalaukset ja mainiot veistokuvat vetoovat kauneuden aistiin. Korvat lumoutuvat samalla tavalla. Soitanto on verratonta. Upeiden urkujen kauniit sävelet, jotka monien soinnukkaiden äänten yhteydessä kaikuvat sen muhkeiden tuomiokirkkojen korkeihin holveihin ja pylväskäytäviin, vaikuttavat erittäin mieltä ylentävällä tavalla.

Tämä ulkonainen komeus, loisto ja juhlallinen jumalanpalvelus, joka vain pettää katuvaisen sielun toivon, on todistus sisällisestä turmiosta. Kristinuskon ei tarvitse heittäytyä sellaisten houkutusten valtaan. Ristiltä lähtevä valo osoittaa totisen kristillisyyden niin puhtaana ja rakastettavana, että ulkonaiset koristukset ainoastaan himmentävät sen oikean arvon. Pyhyys, sävyisä ja hiljainen henki ovat niitä ominaisuuksia, joihin Jumala kiinnittää huomionsa.

Ulkonainen loisto ei ole minään todistuksena puhtaista ja ylevistä aatteista. Maallismielisillä ja aistillisilla henkilöillä on usein oivalliset käsitykset taiteesta ja hieno maku, ja niitä Saatana usein käyttää välikappaleina johdattaaksensa ihmisiä unhottamaan sielun tarpeet, kadottamaan tulevaisen, kuolemattoman elämän toivon, kääntymään pois jumalallisen auttajansa luota ja elämään ainoastaan tätä elämää varten.

Loistava ulkonainen uskonto on kääntymättömälle sydämelle houkutteleva. Roomalaiskatolisen jumalanpalveluksen loistolla ja juhlamenoilla on hurmaava ja lumoava voima, joka pettää monen, niin että luullaan roomalaista kirkkoa itse taivaan portiksi. Kukaan ei ole varma sen vaikutusta vastaan, paitsi se, joka seisoo totuuden lujalla perustuksella ja jonka sydän on Jumalan Hengen uudistama. Tuhannet, joilla ei ole mitään käytännöllistä tietoa Kristuksesta, joutuvat harhaan hyväksymällä jumalisuuden, vaikka heiltä puuttuukin sen voima. Juuri sellaista uskontoa haluaakin suuri yleisö.