Otsikko 1 Pelastuskokemukseni

 

Adventtiliike on perustettu Kristus-kalliolle, mutta Raamatun totuuksista luopuvana se on hiekkaan hajoava. Kuitenkin siitä on jäävä jäljelle uskollinen jäännös.

Adventtiliikkeen olemassaolon oikeus

Rakas lähimmäiseni, Adventtisanoman vastaanottamisestani on kulunut noin 48 vuotta tänä vuonna 2026. Suurin aarteeni, minkä adventtiliikkeeltä olen saanut, on profetian hengen kirjoitukset. Ellen Golden White oli todella aito Yehovah’n sanansaattaja, Jumalan tehtäväänsä asettama profeetta. Kaikki hänen ennustuksensa koskien adventtikansaa ja maailmaa ovat tähän asti tarkalleen toteutuneet ja toteutumassa. Sisar Whiten kautta annetut sanomat ovat voimassa aina Jeesuksen toiseen tulemiseen asti, ja siitäkin pidemmälle, aina ikuisuuteen asti. Hänen todistuksiaan vastaan hyökätään seurakunnan sisältä ja ulkoa. Niitä käytetään väärin omien poliittisten pyrkimysten tueksi. Mutta on pieni joukko hajalla olevia kalliita sieluja, jotka tunnistavat EGW:n todistuksissa Jumalan ainokaisen Pojan äänen, ja seuraavat Häntä.

Adventtiliike sijoittuu Jeesuksen kaitsemien seurakuntien ketjussa ”Filadelfian” seurakuntaan (Ilm.3:7–13), ja vuosikymmenten vieriessä suurin osa siitä erkani hengellisesti muodostuen luopumuksen myötä ”Laodikean” seurakunnaksi (Ilm.3:14–22). Eivät kuitenkaan kaikki ole luopuneet siitä suuresta valosta, jonka ”Filadelfian” adventtiliike sai vastaanottaa Jeesuksen kautta Jumalalta: ”Minä tulen pian; pidä mitä sinulla on, ettei kukaan ottaisi sinun kruunuasi” (Ilm.3:11).

Aasian seitsemän seurakuntaa historiallisina aikajaksoina

”Ilmestyskirjassa on Herran (Jeesuksen) lähettämät seitsemän seurakuntakirjettä, jotka Hän tarkoitti koko kristikunnalle. Nuo seitsemän seurakuntaa – Efeson, Smyrnan, Pergamon, Tyatiran, Sardeen, Filadelfian ja Laodikean seurakunnat olivat olemassa Johanneksen aikana. Jokainen kirje sopi silloisiin olosuhteisiin, mutta samalla ne ovat tyyppejä ja ennustuksia Kristuksen seurakunnasta eri aikoina. Jokainen kirje on mestariteos. Yhteinen suunnitelma liittää ne yhteen seitsemän kallisarvoisen helmen muodostamaksi ketjuksi.” Arvo W. Arasola: MAAILMAN KOHTALONTIE, s. 168, painettu v. 1955.

Efeson seurakunnalle annettu sanoma kuvaa Jeesuksen työlle perustettua apostolista alkuseurakuntaa, jonka ensirakkaus kylmeni. Sanoma Smyrnan seurakunnalle kuvaa apostolien seurakuntaa seurannutta marttyyrikautta toisella ja kolmannella vuosisadalla. Pahin vainonaika kristittyjä kohtaan oli keisari Diocletianuksen aikana, jota kesti kymmenisen vuotta (303–313). Sanoma Pergamon seurakunnalle kuvaa seurakunnan ja maallisen vallan välistä liittoa, joka johtaa suureen luopumukseen, ja jonka hedelmiä ovat esimerkiksi Israelin Jumalan Yehovah’n vaihtuminen pakanalliseen Kolminaisuuteen, viikkosapatin pyhyyden vaihtuminen lauantailta sunnuntaihin, kasteen Jeesuksen Kristuksen kuolemaan (Room.6:3) vaihtuminen kolmasti kastamiseen (Matt.28:19). Tyatira esikuvaa paavinvallan aikaa (538–1798), jota kesti kolme ja puoli vuotta, eli neljäkymmentäkaksi kuukautta, eli 1260 vuotta, päivä vuodeksi luettuna. Suurin osa seurakuntalaisista mukautui pakanalliseen menoon, mutta sen keskellä ja ulkopuolella oli uskollinen jäännös, joka kärsi suurta vainoa. Sardeen seurakunta esikuvaa uskonpuhdistuksen ajan jälkeistä seurakuntaa, joka on hylännyt osan pakanallisista opeista ja palannut niissä Raamattuun, mutta sitten jämähtänyt paikalleen ja ruvennut taantumaan takaisin äitikirkon, Rooman, helmaan ja erheisiin. Filadelfian seurakunta on esikuvana maailmanlaajuisesta adventtiliikkeestä, jolloin Danielin kirjan lopunaikaan asti sinetöityinä olleet ennustukset alkoivat sille aueta (Dan.12:4), samoin monet muut meille tärkeät pimennossa olleet Raamatun totuudet alkoivat kirkastua Kristuksen Hengen valaisemina. Mutta aika kului, eikä Jeesus tullut. Kompromissin henki alkoi syrjäyttää protestanttisuutta adventtiliikkeessä. Syntyi uusi liike, joka ei ole Kristuksen Hengestä, vaan katolisuudesta. Sillä on sama nimi Seitsemännen päivän adventistit, mutta todellisuudessa se on hengeltään sama Laodikean seurakunta, kuin muutkin aikamme entiset protestanttiset seurakunnat.

Meidän aikanamme ”muuta liikettä ei tule, kun suuri herätys- ja uskonpuhdistusliike Jumalan kansan keskuudessa” sanoo profetian henki. Sen sanoman vastaanottaneet kuuluvat "Filadelfian" seurakuntaan, joka on elossa oleva puhdistettu jäännösseurakunta Jeesuksen tullessa omansa hakemaan taivaskotiin.

Kuinka laajalle levinnyt Jeesuksen Hengen herättämä adventtiherätys olikaan, siitä voimme saada käsityksen Emma E. Howellin adventtiliikkeen historiaa käsittelevästä teoksesta ’The Great Advent Movement’, suomeksi ADVENTTIHERÄTYS, sivut 7–13. painettu suomen kielelle vuonna 1945:

”Joku ehkä kysyy: Miksi on syntynyt sellainen yhdyskunta kuin seitsemännen päivän adventistit? Voisimme vastata tähän kysymykseen esittämällä pari vastakysymystä: Miksi evankelisluterilainen kirkko syntyi? Miksi baptistiyhdyskunta, miksi metodistikirkko ym.? Minkä tähden ei roomalaiskatolinen kirkko saanut palvella Jumalan välikappaleena evankeliumin julistamiseksi maailmalle? Suurin piirtein yksi ja sama vastaus riittää kaikkiin näihin kysymyksiin.

Jokainen, jolla on hiukankin kristinuskon historian tuntemusta, tietää, että kohta apostolien kuoleman jälkeen alettiin seurakunnassa havaita luopumusta. Jopa apostolit itsekin huomasivat omana aikanaan kallistumista luopumukseen päin, varoittaen siitä voimakkain sanoin. (Ks. Apt.20:29,30; 2Tess.2:7–12; 1Tim.6:20,21). Luopumus jatkui apostolien jälkeisinä vuosisatoina. Sen seurauksena syntyi vihdoin paavinvalta, joka vallitsi kristikuntaa sinä mahtivaltana, joka oli ”heittävä totuuden maahan” ja hallitseva 1260 vuotta. (Ks. Dan.8:10,12; 7:25; vertaa Hes.4:6 ja 4Moos.14:34, ”päivä kutakin vuotta kohti” on sääntö, jonka mukaan profeetallinen aika lasketaan). Jos paavinvalta olisi saanut esteittä jatkaa toimintaansa, niin pian koko kristikunta olisi vajonnut täydelliseen hengelliseen pimeyteen. Mutta valittujen tähden tuo aika – 1260 vuotta, jotka ulottuivat vuoteen 1798 – lyhennettiin. Se tapahtui 16. vuosisadan uskonpuhdistuksen vaikutuksesta. Tämä uskonpuhdistus muodosti jyrkän vastalauseen ja vaati ankarasti paavikirkkoa tilille väärästä oppijärjestelmästä. Uskonpuhdistuksen ansiosta alkoivat kauan unohduksissa olleet raamatulliset totuudet jälleen päästä kunniaan.

Vaikka Luther ei ollutkaan ensimmäinen, joka kiivaili uskonpuhdistuksen puolesta, hänestä tuli kuitenkin, kiitos monien myötävaikuttaneiden asianhaarojen, valittu ase sen alulle saamiseksi. Useita ns. kerettiläisten – oikeammin ”raamattu-uskoisten” – ryhmiä oli jo kauan ennen Lutherin aikaa syntynyt ja noussut vastustamaan paavikirkossa vallitsevaa turmelusta. Kun 1500-luvun alussa keksittiin riemuvuoden ane ja harjoitettiin valtavaa anekauppaa kaikkialla Euroopassa, näytti luopumuksen mitta todellakin täyttyneen kukkuroilleen. Väitettiin, että ane voi antaa ehdottoman synninpäästön sekä että mikään synti ei ollut niin suuri, ettei ane olisi pystynyt sitä hyvittämään. Tätä liiketointa Luther ryhtyi vastustamaan, ja kirkon miesten ollessa kykenemättömiä estämään tätä häpeällistä kauppaa, hän naulasi 95 anekauppaa vastustavaa vastalausettaan Wittenbergin linnan kirkon oveen. Näiden teesien eli väitteiden ydinajatuksena oli, ettei anekirjeillä ollut minkäänlaista merkitystä, jos sydän ei ollut katuvalla mielellä.

Lutherin tarkoituksena ei alkuaan ollut erota katolisesta kirkosta, vaan ainoastaan esiintyä väärinkäytöksiä vastaan. Hän piti kuitenkin tarmokkaasti kiinni siitä periaatteesta, että Pyhän Raamatun tulee olla ihmisen uskon ja elämänvaelluksen ainoana ohjenuorana. Seurauksena tästä oli, että paavi lähetti Lutherille bullan, jossa hän tuomitsi Lutherin kirjoitukset ja uhkasi sekä häntä että hänen kannattajiaan pannaan julistamisella. Luther heitti tämän käskykirjan sytytettyyn rovioon, lausuen: ’Koska sinä olet turmellut Jumalan totuuden, turmelkoon sinut nyt tämä tuli. Aamen.’ Sitten seurasi pannaan julistaminen, minkä jälkeen Luther alkoi sekä puhein että kirjoituksin entistä innokkaammin levittää uutta totuuden valoa. Eron parantumattomasta Roomasta aiheutti se kallis totuus, joka sisälsi opin vanhurskautuksesta uskon kautta sekä pelastumisen ja syntien anteeksisaamisen armosta. Tätä eroamista voidaan pitää ensimmäisenä suurena askeleena uskonpuhdistuksen ihanalla tiellä.

Luterilainen uskonpuhdistus joutui kasvokkain miltei kaikkien niiden raamatullisten totuuksien kanssa, jotka myöhemmin kukin vuorollaan antoivat alkusysäyksen uusien uskontokuntien syntymiselle. Jos luterilainen kirkko olisi omaksunut Raamatun opin seurakuntajärjestyksestä, kasteesta, pyhityksestä, sapatinvietosta ja Kristuksen välitystyöstä taivaallisessa pyhäkössä, ei baptisteja, seitsemännen päivän baptisteja, metodisteja ja seitsemännen päivän adventisteja olisi milloinkaan esiintynyt erillisinä yhdyskuntina.

Suuret uskonpuhdistajat pohtivat seikkaperäisesti kastekysymystä, joka aiheutti jyrkkiä mielipiteiden eroavaisuuksia. Eräiden mielestä oli lapsikaste paavikirkon ’ensimmäinen ja suurin kauhistus’, ja sen tähden se olisi täytynyt saada poistetuksi. Lutherin ja Zwinglin ynnä monien muiden mielestä lapsikaste oli valtiokirkon pystyssä pitämisen kannalta välttämätön. Pelättiin, ettei yksi kymmenestä pyytäisi itselleen kastetta ja pääsyä seurakuntaan, joten kirkko jäisi jäsenmäärältään heikoksi. – Lähinnä tämä mielipiteiden vastakohtaisuus johti Lutherin ja Karlstadtin välillä tapahtuneeseen eroon. Viimeksi mainittu osoitti voimakasta myötätuntoa ’kastajaliikettä’ kohtaan, joka uskonpuhdistuksen kautta saavutti suurta menestystä, kunnes se vuodesta 1529 lähtien tuli hirvittävän vainon kohteeksi, johon sekä katolilaiset että protestantit osallistuivat.

Uskonpuhdistajat kohtasivat myös sapattikysymyksen. Luther kirjoitti Karlstadtista seuraavasti: ’Karlstadt pitäytyi oppiin sapatin jumalallisesta arvovallasta Vanhan Testamentin mukaan . . . Niin, totisesti, jos Karlstadt jatkuvasti kirjoittaisi sapatista, täytyisi sunnuntain väistyä ja sapatin, se on lauantain, tulla pyhitetyksi.’ (Life of Luther, ss.147, 402.)

Se seikka, ettei raamatullinen kaste saanut kotiutua uskonpuhdistuskirkkoon, ja myös se, ettei kirkko muodostunut yksistään kääntyneiden eli uudestisyntyneitten seurakunnista, johti ’kastajaliikkeen’ eli baptistit ottamaan askeleen edemmäksi, so. perustamaan omia seurakuntia valtiokirkon ulkopuolella. Mutta jos baptistit tämän askeleen otettuaan olisivat olleet yhtä halukkaita käsittämään Raamatun selkeät totuudet myös pyhityksestä ja oikeasta lepopäivästä, kun he olivat halukkaat omaksumaan raamatullisen kasteopin, ei seitsemännen päivän baptisteja, metodisteja ja seitsemännen päivän adventisteja olisi tarvittu viemään uskonpuhdistuksen asiaa eteenpäin.

Monet baptistien keskuudessa kiinnittivät huomiotaan siihen tosiasiaan, että Raamatussa oli yhtä vähän tukea sunnuntain pyhittämiselle kuin lapsikasteelle. Useat sen vuoksi hylkäsivätkin sunnuntain viettämisen ja omaksuivat seitsemännen päivän sapatinpäiväksi. Seitsemännen päivän baptistiseurakuntia alkoi ilmestyä Englannin eri puolille. Ensimmäinen sellainen muodostettiin Lontoossa 1617. Amerikassa perustettiin ensimmäinen seitsemännen päivän baptistiseurakunta Newportiin, R. I., v. 1671.

Oli muitakin selviä ja selkeitä raamatullisia totuuksia, joita ei otettu huomioon, ennen kuin John ja Charles Wesley alkoivat niitä julistaa. Ei heillä, enempää kuin Whitefieldilläkään, ollut aikomusta perustaa uutta yhdyskuntaa. Heidän tarkoituksenaan oli ainoastaan valaa elämää ja voimaa vallalla olevan valtiokirkon kuolleisiin muotoihin. Kirkkojen sulkeuduttua heille he alkoivat rakentaa omia kappeleita. Metodismin perustajat julistivat erikoisesti sitä totuutta, että pyhityksen täytyy seurata kääntymystä ja uudestisyntymistä. He kielsivät tupakan käytön, väkijuomien nauttimisen sekä myös maailmalliset huvitukset ja vaativat kannattajiaan noudattamaan yksinkertaisuutta pukeutumisessa.

1800-luvun alussa vallitsi evankelisessa kristikunnassa kautta sivistyneen maailman velttouden ja välinpitämättömyyden henki. Mutta silloin, kuten seuraavasta luvusta ilmenee, pulpahti esille valtaisa herätysliike eri yhdyskuntien keskuudessa sekä Euroopassa että Amerikassa.

Herätyksen julistajat esiintyivät suunnilleen samanaikaisesti maailman eri osissa ja täysin toisistaan riippumattomina, niin, jopa vähääkään toisistaan tietämättä. Tässä suhteessa mainittu liike oli samankaltainen kuin kuudennentoista vuosisadan suuri uskonpuhdistus, josta D’Aubigné kirjoittaa mm.: ’Saksa ei ilmoittanut totuutta Sveitsille, ei Sveitsi Ranskalle eikä Ranska Englannille. Kaikki nämä maat vastaanottivat sen Jumalalta . . . Sama oppi tunkeutui kuudennellatoista vuosisadalla samaan aikaan mitä erilaisimpien ja mitä kauimpana toisistaan asuvien kansojen koteihin ja temppeleihin. Sama Henki oli läsnä kaikkialla ja vaikutti kaikkialla saman uskon.’

Kaikki julistivat samaa totuutta. Varmuus lähellä olevasta Herran tulemisesta voimassa ja kirkkaudessa oli tehnyt syvän vaikutuksen moniin. Tästä he saivat myös voimaa julistukseensa. Vasta nyt ennustukset Jeesuksen takaisintulosta ja aikain merkeistä alkoivat askarruttaa ihmisten mieliä, vaikka protestanttisella kristikunnalla oli ollut avoin Raamattu hallussaan jo kolmesataa vuotta. Raamattua alettiin tutkia niin kuin ei koskaan ennen. Liike vaikutti uskonnollisten virtauksien keskuudessa ja voitti kannattajikseen korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa olevia ja rikkaan hengellisen kokemuksen omaavia henkilöitä.

Kaikki Kristuksen toista tulemista julistavat rakensivat uskonsa sellaisiin raamatunkohtiin kuin Matt.24. ja 25. luku, Danielin kirjan 2. ja 7. luku sekä 8:14. Tämän viimeksi mainitun raamatunpaikan nojalla: ’Kahtatuhatta kolmeasataa iltaa ja aamua; sitten pyhäkkö asetetaan jälleen oikeuteensa’, William Miller ja hänen työtoverinsa tekivät sen johtopäätöksen, että ’pyhäkkö’, joka oli jälleen tuleva oikeuteensa – tai englanninkielisen käännöksen mukaan ’puhdistettava’ – tarkoittaisi maata, joka tulisi oikeuteensa eli puhdistettaisiin Jeesuksen tullessa. Heidän käsityksensä mukaan tämä tapahtuisi v. (1843) 1844. Selostus siitä, kuinka he tulivat tähän johtopäätökseen, esitetään (kirjassa) tuonnempana.

Tuo ajankohta tuli ja meni, eikä Kristus kuitenkaan saapunut, kuten oli odotettu. tämä kokemus muodostui katkeraksi pettymykseksi tuhansille adventtiuskovaisille. Monet hylkäsivät toivonsa. Toiset sitä vastoin antautuivat uudelleen rukoukseen ja Raamatun tutkimiseen, ja näille Jumala ilmaisi pyhäkköä koskevan salaisuuden, kuten myöhemmin tässä kirjassa, luvussa ’Suuri pettymys v. 1844’, on selostettu. Varmistuttuaan siinä uskossa, että Jeesuksen toinen tuleminen oli lähellä ja että tämä tapahtuma liittyi lopun aikaan, he torjuivat jok’ainoan ajatuksen, että ihmisten olisi mahdollista ilmoittaa edeltäpäin tämän suuren tapahtuman aika.

Pyhä Henki, joka aikaisemmin oli opastanut uskonpuhdistajia, selitti myös näille adventtiuskovaisille sellaiset suuret ja vakavat totuudet kuin Kristuksen ylimmäispapillisen palveluksen taivaallisessa pyhäkössä, tuomion, lain sitovuuden uuden liiton aikana, oikean lepopäivän ja kristillisen raittius- ja terveyskysymyksen. Monet vastaanottivat nöyrinä ja iloiten nämä totuudet, vaikka ne toivat myötään heille suuria vaikeuksia. Siihen aikaan nämä adventtiuskovaiset kuuluivat kongregationalisti-, metodisti-, baptisti- ja seitsemännen päivän baptistiseurakuntiin taikka muihin uskonnollisiin yhdyskuntiin. Uuden uskonsa tähden heitä halveksuttiin, ja usein heitä kiellettiin todistamasta kalliista toivostaan: Jeesuksen Kristuksen paluusta kirkkaudessaan. Silloin he yhtyivät ryhmiksi ja seurakunniksi ja omaksuivat nimekseen Seitsemännen päivän adventistit.

Edellä sanotun voimme vielä lyhyesti tulkita näinkin: Kristikunnalla on ollut raikkaita hengellisen elämän ja herätyksen aikoja, mutta valitettavasti sillä on ollut myös kuolleen muodollisuuden, pelottavan lankeemuksen ja suvaitsemattomuuden aikoja. Tällöin jumalallisesta kaitselmuksesta on syntynyt herätysliikkeitä, joilla kullakin on ollut oma historiallinen tehtävänsä, ja jotka ovat olleet voimakkaita aseita Jumalan kädessä jumalallisten aivoitusten toteuttamiseksi. Tällainen historiallinen tehtävä on tänä kohtalokkaana ehtooaikana silläkin pienellä yhdyskunnalla, jonka syntyä ja vaiheita tässä kirjassa kuvaillaan ja jonka tehtävää ruotsalainen kirkkohistorian kirjoittaja Hjalmar Holmqvist luonnehtii seuraavin sanoin: ’Adventismin merkityksenä suurin piirtein on se, että se jälleen herätti eloon koko evankelisessa maailmassa keskiaikaisen ja englantilaisen apokalyptiikan aatteet ja liitti ne tärkeäksi osaksi edellä kuvattuun suureen herätys- ja pyhitysliikkeeseen.’”

Näin Emma E. Howell kirjoitti kirjansa johdannossa. Juuri siihen aikaan, kun Danielin kirjan kahtatuhatta kolmeasataa vuotta pitkä aikaprofetia oli täyttymässä, Jumala herätti maailmanlaajuisen adventtiliikkeen, johon valitettavasti olemassa olleet kirkkokunnat eivät yhtyneet, vaan torjuivat jyrkästi Jumalan lähettämän kirkkaan valon unohduksissa olleista Raamatun totuuksista ja näin jäivät osattomiksi herätyksen mukanaan tuomista siunauksista. Mutta niin kuin apostolisen seurakunnan into ja ensirakkaus hiipui ja syntyi suuri luopumus, samoin on nyt käynnissä adventtikansan sisällä suuri luopumus Jumalasta ja Hänen ainokaisesta Pojastaan Jeesuksesta Kristuksesta. Tämä kaikki on ennustettu Raamatussa sekä profetian Hengen todistuksissa. Adventtikirkko ei ole enää sama, kuin se oli Ellen Whiten eläessä. Yhä syvenevässä luopumuksessaan se hylkää sille annetun erityistehtävän – kolmen enkelin sanoman julistamisen. Ellei adventtiliike tee todellista parannusta ja palaa Kristus-kalliolle, ei sillä enää ole olemassaolon oikeutta, vaan se annetaan niille, jotka pitävät Jumalan käskyt ja Jeesuksen uskon.

Jumala sinua ja lähimmäisiäsi runsaasti siunatkoon, aamen.